Onnellisuus on tärkeämpää kuin rikkaus. Elämänlaatu on muutakin kuin bruttokansantuote. Rakkaus, taide tai ympäristöarvot eivät kommunikoi kvartaalitalouden kielellä.

Uudet asiat syntyvät reuna-alueilla ja marginaalissa. Erilaisuus ja yksilöllisyys tuottavat vaihtoehtoisten elintapojen vaurautta.

Vain omiin valintoihin voi vaikuttaa. Käden jälki voi näkyä seinissä ja kesämökki voi olla fillarimatkan päässä. Yhteisöllisyys alkaa tervehtimällä naapuria. Muutos alkaa pienistä asioista.

Taistelu olemassaolomme ja tulevaisuutemme puolesta jatkuu. Horjumaton keskinäinen luottamus ja kansakuntamme yksimielisyys on valtakuntamme vahvin turva. Mutta meidän on otettava kovat otteet voidaksemme valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi ja paremmat toimeentulomahdollisuudet kaikille.

Uusi huomen kangastaa nyt yhä selkeämpänä edessämme antaen meille voimaa selviytyä nykyisestä myrskyisestä maailmasta kestävään rauhaan, vakauteen ja onnellisuuteen.

Kansamme, joka yksimielisemmin kuin koskaan ennen on kuluneena ankarana talvena käynyt vanhan taistelunsa kunnian ja isänmaan puolesta, osaa pitää henkisiä arvoja itse elämääkin kalliimpina. Tässä maassa asuu nyt kulttuurikansa, joka on maailmalle osoittanut, että sillä on oikeus elää omaa elämää.

Säilyköön kilvessämme aina kirkkaina sanat uskollisuus, kunnia ja toveruus. Uusi päivä on koittanut!

Suomen tulevaisuuus ei ole savupiipputeollisuudessa vaan monialaisesti uudessa kulttuuri- ja palvelutuotannossa. Kaupunkikulttuuri synnyttää myös talouden uudet innovaatiot.

Työurien jatkamiseksi kannattaisi työviikko lyhentää nelipäiväiseksi tai työpäivä kuusituntiseksi. Työtä pitäisi jakaa useamman kesken niin myös työssä jaksaminen ja työhyvinvointi paranisi.

Yrittäjyyttä pitää tukea ja siihen pitää kouluttaa jo ammattiopintojen yhteydessä. Pienyritykset työllistävät jo nyt valtaosan suomalaisista.

Ydinvoimaa ei pidä rakentaa lisää. Energiaongelmiin on paljon yksinkertaisempi ratkaisu: energian säästö, uusiutuva energia, kestävä kulutus, pyöräily ja joukkoliikenne – kasvissyönnistä puhumattakaan.

Ja taas kerran – Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen pitää yhdistää. On kansantalouden haaskausta ylläpitää keinotekoista nelinapaista hallintorakennetta, jonka loputtoman kalliiksi tuleva seuraus on yhdyskuntarakenteen hajaantuminen.

Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen ovat yhtä ja samaa elinpiiriä ja työssäkäynti- ja talousaluetta. Erilliset kaupungit ovat yksinkertaisesti este eheälle kaupunkisuunnittelulle. Asumisen, liikenteen ja maankäytön ratkaisut sekä työ- ja elinkeinopolitiikka pitää toteuttaa koko alueen näkökulmasta eikä vetää jääräpäisesti neljään eri suuntaan.

Helsingin seudun suurin ongelma on asumisen kalleus. Edullisia vuokra-asuntoja ei ole ja asunnon ostaminen edellyttää vuosikymmenten lainataakkaa. Helsinkiläisellä kuluu kohtuuttomasti rahaa asumiseen. Yhden-kaupungin-asuntopolitiikka varmistaisi riittävän ja järkevästi jakaantuneen asuntotuotannon Helsingin seudulle.

Kaupunkien yhdistyminen on ainutlaatuinen mahdollisuus asukasvaikuttamisen ja lähidemokratian vahvistumiselle. Miljoonan asukkaan suurkaupunki tarvitsee kaupunginosavaltuustot ja asukasfoorumit käsittelemään yhteisiä asioita. Yhdistyneessä kaupungissa asukkaan näkökulma voisi olla kaiken päätöksenteon lähtökohta.

Helsingin kehittyminen yhtenäiseksi kaupunkialueeksi ja merkittäväksi kansainväliseksi metropoliksi on tärkeää koko Suomelle. Eikä Helsinkikään ilman muuta Suomea pärjää. Kahtiajako muun Suomen ja Helsingin välillä on raukkamaista ja ajattelematonta.

Euroopan talousongelmista huolimatta – tai niiden takia – Suomen kannattaa olla jatkuvasti Euroopan unionin ytimessä. EU on Suomelle silta muuhun Eurooppaan ja siksi unionin jäsenyys on Suomen keskeisin ulkopoliittinen ankkuri.

Yhteistyö Pohjoismaiden ja Viron kanssa pitää olla jokapäiväistä arkea kun taas ulkopolitiikkamme ja diplomatiamme terävimmän kärjen pitää kohdistua YK:n arvovallan lisäämiseen ja aktiiviseen keskusteluun ilmastonmuutoksesta ja köyhyydestä. Venäjä on ulkopoliittisesti tärkein naapurimme, mutta meidän pitää toimia rehellisesti myös Venäjän sisäisten ongelmien edessä. Suomettumisen aika on ohi.

Nato-jäsenyytemme kannattaa toteuttaa vasta kun Venäjä on siihen valmis. Siihen asti itsenäinen puolustuspolitiikka ja Nato-yhteistyö on paras tae Suomelle Venäjän lähinaapurina. Tosin Martti Ahtisaaren usein toistama ajatus siitä, että Suomen pitää olla mukana kaikissa liittoumissa, joissa muutkin länsimaiset demokratiat ovat mukana, on ajatuksia herättävä.

Maahanmuutto ja transkulttuurisuus

Me suomalaiset pidämme itsestäänselvänä, että itse voimme matkustaa vapaasti minne haluamme. Eikö sitten muilla pitäisi olla samat mahdollisuudet tulla Suomeen töihin tai opiskelemaan? Väestörakenteemme eli yhä kasvava vanhustemme joukko myös edellyttää, että Suomeen pitää saada enemmän ihmisiä töitä tekemään.

Ulkomaalainen kotiutuu Suomeen vain oppiessaan suomea ja saadessaan työskennellä ja opiskella täällä. Maahanmuuttajia pitää saada Suomeen niin länsimaista kuin muualtakin. Transkulttuurisuus on voimavara ja erilaiset ihmisryhmät rikkaus. Heterogeeninen väestöpohja luo rikkaampaa elämää ja kulttuuria. Suomi on aina ollut kansainvälinen maa, kansainvälisyys ja monikulttuurisuus on aina rikkaus.

Kehitysyhteistyö ja kansainvälinen kauppa

Kansainvälinen köyhyyden ja eriarvoistumisen vastainen työ on parasta rauhantyötä ja ympäristöpolitiikkaa.

Maailma on niin avoin, ettemme voi sulkea silmiä muiden maiden työoloilta tai ihmisoikeuskysymyksiltä. Kun käymme kansainvälistä kauppaa ja hyödynnämme globaalisti palveluita ja tuotteita, myös vastuu tuotannon eettisyydestä on meillä suomalaisilla kuluttajilla.

Kehitysyhteistyön sisältöä pitää reivata itsekkäästä kauppapolitiikasta erityisesti naisten ja lasten kouluttamiseen sekä aitoon yhteistyöhön ja kaupankäyntiin pienten yritysten ja yhteisöjen välillä.

Kohtuullisen vaikea kysymys yksinkertaisesti vastattavaksi. En koe olevani perinteinen eturyhmäehdokas. Aivan varmasti edustan kaupunkilaisia ja helsinkiläisiä, mutta tuntuu myös järjettömältä laittaa ihmisiä vastakkain asuinpaikan perusteella. Voisin sanoa edustavani yhtä hyvin ahmaa, karhua, ilvestä ja sutta, miksen myös järvitaimenta tai jokirapua.

Onko falskia sitten sanoa, että edustan suomalaisia, jos en kuitenkaan halua puhua sellaisten puolesta, jotka elämästä vieraantuneina ajattelevat vain omaa napaansa, täyttävät vatsansa teollisesti kasvatetulla lihalla ja katsovat maailmaa televisiosta ja autonsa ratin takaa mukavasti istuen?

Eräs näkökulma voisi olla, että edustan vähemmistöjä, mutta ei sekään paljoa kerro. Samoin voisin vetää mutkat suoriksi ja kertoa edustavani mielummin köyhän asiaa kuin rikkaan. Rikkaat pitävät kyllä huolen asioistaan, mutta köyhällä ei vaan ole siihenkään varaa, aikaa tai tarpeeksi kovaa ääntä.

Haluaisin edustaa ihmisiä jotka ymmärtävät että elämä on liian iso pala ymmärtää ja selittää muutamalla uskonkappaleella tai ideologialla. Joitain avainsanoja voisi olla inhimillisyys ja solidaarisuus. Meissä kaikissa asuu itsekkyys, mutta haluaisin puhua erityisesti niiden puolesta, jotka eri syistä ovat heikommassa asemassa kuin minä itse. Taidan olla siis periaatteesta heikoimman puolella.

Ennen kaikkea olen kuitenkin äitimaan puolustaja ja soturi. Periaatteessa kaiken päätöksenteon takana pitää olla ymmärrys ympäristön ja koko maapallan tilasta, joka ei enää aikoihin ole ollut hyvä. Vasta sen jälkeen tulevat muut asiat.

Ainakin Helsinki on kovin virkamiesvaltainen ja liian usein valtuustokin tuntuu vain kumileimasimelta päätöksille, jotka ovat tehty “jossain muualla”. Jos valtuutetuilla ei ole valtaa, ei asukkailla ole sitä senkään vertaan. Milloin Helsingissä on jotain asiaa kysytty todella kaupunkilaisilta? Asukastapaamiset erilaisten asioiden yhteydessä muodostuvat riitelytilaisuuksiksi asukkaiden ja virkamiesten välille – ja paikallispoliitikot luovivat jossain siinä välissä.

Paikallisdemokratian kannalta kaupunkien yhdistäminen on siis suuri mahdollisuus tilanteessa jossa paikallisdemokratiaa ei käytännössä nyt ole edes olemassa. Olisiko sitten kysymyksessä kaupunginosavaltuustot tai kansalaisfoorumit, joissa paikallisia suunnitelmia käsiteltaisiin, onkin sitten toinen luku tässä loputtomassa tarinassa.

Saamamme selvityksen perusteella radioaktiivisuus ei ole tällä hetkellä alueella oleskeleville haitallista eikä se eroa juurikaan normaalista taustasäteilystä.

Pitkäkosken vedenpuhdistamo sakka-altaineen sijaitsee ns. Kuninkaantammen alueella, jonne ollaan suunnittelemassa uutta asuinaluetta. Alueen osayleiskaava vahvistettiin kaupunginvaltuustossa vuonna 2008. Kun Kuninkaantammi rakennetaan osayleiskaavan mukaisesti, pitää alue puhdistaa radioaktiivisista maamassoista. Säteilevät jätemaat sijaitsevat suunnitellulla kaupunkipientaloalueella ja alueella olevassa vesialtaassa, joka on suunniteltu virkistyskäyttöön. Alueen puhdistaminen radioaktiivisista maa-aineksista tulee saamamme arvion mukaan maksamaan vähintään 1 – 3,4 miljoonaa euroa. Tarkkaa käsitystä asiasta virkamieskunnalla ei tiettävästi ole.

Ihmettelen kovasti miksei tästä asiasta ole kerrottu mitään kaupunkisuunnittelulautakunnalle tai kaupunginvaltuustolle, jotka hyväksyivät alueen osayleiskaavan vuonna 2008? Tuskinpa silloista kaupunginhallitustakaan on informoitu. Asia on merkittävä jo kaavataloudellisesti, sillä asumiseen kaavoitettavat tontit pitää puhdistaa tietenkin paremmin kuin muut alueet. Ennen kaikkea hämmästelen, miksei tästä radioaktiivisen maa-aineksen säilytyspaikasta ole kerrottu avoimesti jo silloin kun massojen säilyttämisestä lietealtaissa on päätetty. Kukahan moisen säilytyspäätöksen on aikoinaan tehnyt ja miksei siitä ole kerrottu vieläkään julkisuuteen?

Helsingin kaupungin rakennusvirasto (sekä mahdollisesti joku ns. kolmannen sektorin toimija) järjestäisi päivittäistöitä samalla tavalla kuin satamissa oli aikoinaan tapana. Tällöin ns. aamuhuudoissa valitaan halukkaat työntekijät, joita  lienee päivittäin joitain kymmeniä, ehkä 20 – 50. Jos halukkaita olisi enemmän, eikä kaupunki voisi järjestää kaikille yhtä aikaa töitä, pitäisi töitä kierrättää halukkaiden kesken.

Työntekijöistä muodostettaisiin 6 – 10 työntekijän työryhmiä ja työnjohtajana toimisi joko rakennusviraston ja/tai yhteistyökumppanin ammattilainen. Työt voisivat olla lumitöitä tai jään poistoa jalkakäytäviltä, metsien- tai puistojen hoitoa, erilaisia korjaus- ja siivoustöitä, liikunta-alueiden hoitotöitä ynnä muita vastaavia töitä, joihin ei tarvita sen kummempaa ammattitaitoa – pelkästään halukkuus tehdä työtä palkan ansaitsemiseksi riittäisi.

Työaika olisi päivittäin esimerkiksi kuusi tuntia. Töistä maksettaisiin esimerkiksi seitsemän euroa tunnissa ja palkkioista vähennettäisiin verot ja muut työnantajamaksut. Palkka maksettaisiin päivittäin tai ainakin viikottain suoraan käteen, sillä ei voida olettaa, että ulkomaalaisilla työntekijöillä olisi pankkitili Suomessa. Itselläni ei ole käsitystä, miten ulkomaalaiset työntekijät voivat saada suomalaisen verokortin, jottei ennakonpidätys olisi kohtuuton. Veroviraston käsityksen mukaan edellä kuvattu työllistäminen olisi joka tapauksessa mahdollista ja laillista, jos työnantaja huolehtii normaaleista valvollisuuksistaan. 

Töiden yhteydessä kannattaisi järjestää myös yksinkertainen lounas töiden päätteeksi.

Tällä järjestelmällä halukkaat työntekijät voisivat ansaita noin 40 euroa päivässä eli parhaimmillaan noin 200 euroa viikossa. Palkka olisi joka tapauksessa suurempi kuin kerjäten tai pulloja keräämällä saatu tienesti. Samoin olisi mahdollista, että paheksuttu katukerjääminen vähenisi Helsingissä ja ainakin osa näistä työntekijöistä oppisi ottamaan vastuuta omista ansioistaan työtä tekemällä. Osalle töihin osallistuvista saattaisi löytyä myös vakituisempaa työtä kaupungin tai muiden työnantajien toimesta.

Ymmärrän, että moinen töidenjärjestely ei olisi ongelmatonta, mutta näin ainakin tulisimme ojentaneeksi konkreettisesti auttavan käden hädänalaisille ihmisille. Työ on parasta sosiaaliapua, kuten kaikki tiedämme. Toivon että suhtaudutte ennakkoluulottomasti ehdotukseeni.

“Kaupunkilaiselämän ja -kulttuurin näkökulmasta on masentavaa, että kaupungin katualueilla olevat ravintolaterassit suljetaan jo kello 22. Terassien myöhäisempi aukiolo on osa kaupunkilaisten yhteisöllisyyttä sekä elävää kaupunkia. Myös nykyisen tupakkalain seurauksena terasseilla on joka tapauksessa ravintola-asiakkaita koko ravintolan aukioloajan.
Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämme, että kaupungin katualueilla sijaitsevat ravintolaterassit voisivat olla auki koko ravintolan aukioloajan tai ainakin myöhempään kuin klo 22 asti.”

Kaupunginvaltuusto käsitteli asiaa vuosi sitten ja palautti aloitteen uudelleen valmisteltavaksi siten, että kaupunginhallitus selvittää millä edellytyksillä Helsingissä ravintoloiden ulkotarjoilualueiden anniskeluaikaa voitaisiin jatkaa kello 22:n jälkeen. Asia jouduttiin palauttamaan tuolloin koska virkamiehistö näki asian mahdottomaksi toteuttaa.

Eilen kaupunginhallitus palautti aloitteen toisen kerran uudelleen valmisteluun, koska virkamiehet eivät olleet edelleenkään tehneet työtä käskettyä. Ehkä ensi keväänä voimme viimein valtuustossa päättää, että nykyaika saapuu myös Helsinkiin?